Parkkeerattiin samaan tinttiin ja seurattiin kartan ensilentoa turvalliselta etäisyydeltä. Kartta näytti näin pitkältä katsottuna ja päällisin puolin verrattain hyvin selvinneeltä, ottaen huomioon potkurin suudelman sen ensilennon alkutaipaleella. Kartta ei kuitenkaan ollut käynyt purjelentokurssia, joten se ei saanut keskitettyä oikein kunnolla siihen viiden metrin tolppaan, vaan ajautui tintistä ulos ja alkoi hiljalleen pudota kohti maata.

Seuraava jännityksen aihe oli, että minne se laskeutuu: korkeaan puuhun, keskelle Aartaminjärveä vai peräti pellolle, mistä sen voisi noukkia uudestaan kyytiin. Karttamme valitsi kyllä suhteellisen hyvän vaihtoehdon, metsä-aukean. Huono puoli oli, että sinne ei voinut laskeutua.

Pienen matkan päässä oli tosin kaksi rinnakkaista peltoa, mitkä näyttivät laskukelpoisilta. Aukea, missä kartta lojui, sijaitsi pelloista noin 800 metrin päässä, metsäkaistaleen takana.

Kelpuutettiin vasemman peltokaistaleen laskua varten. Myötätuuliosa, perusosa ja loppuosa, nopeudet minimiin, kosketus. Valitsemamme pelto olikin sitten melko löysää turvetta ja siitä johtuen maakiito jäi noin kahteenkymmeneen metriin. Onneksi Beaverin laskutelineet olivat vieläkin lujaa tekoa.

Selvää oli, että ylös sieltä ei päästäisi, joten katsastettiin se viereinen pelto, se jota ei kelpuutettu laskuun. Se olikin todella kova ja tasainen, tietenkin. Molemmat ukot sitten työnsivät hiki hatussa konetta sinne moottoritehoilla avittaen.

Kun olimme saaneet koneemme siirrettyä, vedettiin pitkää tikkua siitä, kuka lähtee metsä-aukiolta kallisarvoista, taivaalta tippunutta, painotuotetta noutamaan. Lyhyemmän korren veti kaverini, joka lähti pitkin askelin tarpomaan kohti metsää ja sen takana olevaa aukeaa.

Kului tunti… ei näkynyt kaveria takaisin. Kului toinen tunti, jolloin meikäläinen alkoi jo hieman huolestua: ei kerta kaikkiaan voi kestää näin kauan, kartan luo oli arviolta korkeintaan kilometri, ehkä puolitoista. Kahden ja puolen tunnin kohdalla meikäläinen päräyttää taivaalle. Heti noustuani näen metsäaukeaman ja kartan, mikä lojuu vieläkin samassa paikassa. Missä kaveri on?

Noin kahdeksan kilometrin päässä huomaan kaverini kävelemässä metsätietä pitkin… väärään suuntaan! Lennän hänen ylitseen ja tutkailen tilannetta, huiskutamme toisillemme. Peltoa tai mitään muuta laskukelpoista paikka ei näy mailla halmeilla.

Tie, tai lähinnä kärrypolku, näyttää siltä, että siellä ei nähdä muuta kuin korkeintaan hirviä ja peuroja, mutta kuin ihmeen kaupalla sivutieltä putkahtaa esiin punainen Lada ja näen kun kaverini pomppii ja heiluttaa käsiään pysäyttääkseen sen. Lada pysähtyy ja näen että kaverini keskustelee kuskin kanssa. Neuvottelun päätteeksi kuljettaja ottaa kaverini kyytiin. Seuraan ilmasta käsin minne he ajelevat, ja huomaan, että suunnistavat takaisin kohti Ylivieskaa.

Kun olin varma, että Lada todella ajelee kohti Ylivieskan kenttää, uskalsin päästää sen silmistäni ja lennän tämän jälkeen suoraan kentälle laskuun.

Kentälle tultuani odottelin pari minuuttia ja kaveri puuskuttaa paikalle. Tällä kertaa ajateltiin, että ei mennä enää lentokoneella hakemaan sitä karttaa, vaan tilataan taksi.

Voitte varmaan kuvitella taksikuskin asennoitumista;

Minä: Niin siis ööö, meiltä tippui kartta lentokoneesta ja se on meidän ainoa kartta, ilman sitä ei löydetä takaisin kotiin. Se on semmoisen vanhan metsätien lähellä pienellä metsäaukiolla ja nyt pitäisi päästä sinne hakemaan se.

Taksikuski: Jaaha (erittäin epäilevä katse hapuilee yrittäen etsiä piilokameraa tai loppuja polttariporukasta).

Minä: Juu, tota niin, me ei oikein tiedetä missä se tarkalleen on… että olisi varmaan paras mennä jonkun bensa-aseman kautta hakemaan GT-kartta, tai jotain mistä voitaisiin näyttää.

Taksikuski: Jaahas, no tässä lähellä on kyllä yksi Esso.

Ja sinnehän me ajeltiin, taksikuskin pälyillessä peruutuspeiliin epäileväisenä. Essolta löytyi alueen kartta ja sitä tutkimalla löydettiin luultavin paikka. Hyväksi onneksemme taksikuski oli paikallinen, joka tunsi ko. tienoon hyvin, ja kohta olimme metsätiellä lähellä sitä paikkaa, mihin kartta laskeutui. Taksikuski ei vieläkään voinut oikein niellä meidän juttua (en sinänsä voi moittia häntä siitä), joten hän tuli mukaan rämpimään metsän läpi hakemaan hänen mielestään varman fiktiivistä karttaa. Luultavasti hän myös ajatteli, että jos ei lähde mukaan vartioimaan niin lähdemme karkuun maksamatta.

Monen puun, parin ojan ja muutaman risukon jälkeen aukesi metsäaukea, ja siinähän se kallisarvoinen kartta kimmelsi iltapäiväauringossa. Samalla hetkellä kun kartta löytyi, muuttui taksikuskin asenne täysin, nyt hän oli yhtä hymyä ja kyseli kaikkea mahdollista meidän reissusta ja lentokoneesta. Kyllä tolpalla riitti kertomista tämän jälkeen.

Mentiin vielä samaisen Esson kautta hakemaan Scotch Magic teippiä, millä korjattiin kovia kokenut ilmailukartta taas lukukelpoiseksi. Potkuri oli tietenkin osunut juuri suoraan meidän reittiviivalle, mutta teipin avulla saatiin se kuitenkin ihan siedettävään kuntoon.

Lähtiessä olimme ottaneet tyhjän kanisterin mukaan, joka täytettiin samalla ja ajettiin takaisin kentälle. Tämän reissun aikana karttaa ei enää vilauteltu. Nyt olimme kaverin duunimatkaa ajatellen jo aika pahasti myöhässä, mutta ei auta kuin yrittää.

Löydettiin sama hieno tukkitienpätkä, mitä oli käytetty tulomatkalla, ja siellä käytiin alhaalla tankkaamassa kanistereista lisää nestettä koneeseen sekä tyhjentämässä itsemme ylimääräisistä nesteistä, sitten äkkiä takaisin taivaalle. Aika reippaan myötätuuleen avittamana suunnistettiinkin, Ähtärin kömmähdyksen jälkeen viisastuneena, suoraan Alavudelle. Alavuudesta saatiin lisää polttoainetta, nopea tankkaus ja takaisin ilmaan kohti Teiskoa.

Myötätuuli oli yltynyt vielä hieman, joten iloksemme päästiin tällä kertaa Teiskolta suoraan Räyskälään ilman ylimääräisiä maastokäyntejä.

Räyskälässä oli huhu jo kiirinyt ultraporukoissa, että jotkut kahelit ovat lentäneet Nummelasta Raaheen asti ultralla. Siellä tultiinkin onnittelemaan ”Suomen ennätyksestä”. Paikallisten avulla saatiin lekobensaa, sekaan ne pari prosenttia öljyä, tankkiin ja saman tien taivaalle. Oli hieman kiire, koska aurinko oli laskemassa.

Rotax 532 vonkui melkein täysillä ja saavutettiin mahtava 120 km/h ilmanopeus. Hienoisen myötätuulen avittamana maa suorastaan vilisi allamme, ilma oli kuin silkkiä ja kaunis auringonlasku hiveli silmiä. Siellä se aloituspiste jo häämöttikin. Kierrokset hieman pienemmälle, että ei saada koko Nummelan kylän vihoja niskoillemme, ja hissukseen laskukierrokseen 27:lle.

Tiukkaa se teki, mutta saavuttiin kuitenkin kaksi minuuttia ennen auringonlaskua laskuun samalle kentälle, josta vain neljä päivää sitten olimme lähteneet (tuntui kyllä huomattavasti pidemmältä ajalta). Lento- ja seikkailuhalut oli kyllä tullut tyydytettyä aika tehokkaasti joksikin aikaa.

Kaveri tietenkin myöhästyi lautalta, mutta pääse sitä Finnairillakin Ruotsiin… niin Ruotsiin… voikohan sinne lentää ultralla…